Maailmalla

Alexander Rosengårdin olisi pitänyt olla ihan hiton tyytyväinen elämäänsä. Edessä olivat suuremman luokan kotikisat kansainvälisellä tasolla, ja järjestelyt olivat jo täydessä vauhdissa aivan kivenheiton päässä Stall Falkencreutzin ratsastuskentästä, jolla Alexander nyt ratsasti omaa hevostaan Peksiä. Hannabyn linna kohotteli ryhtiään ja hioi Hanami Weekin kilpailualuetta koreaan loistoon. Niissä kilpailuissa riittäisi Alexanderillekin luokkia, ja kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt suhtautua tapahtumaan kasvavalla innolla ja odotuksella. Kilparatsastaja kilpaili elääkseen ja eli kilpaillakseen. Alexander ei koskaan ollut ollut harrastelija missään lajissa. Hän treenasi täysillä ja kilpaili voitosta, tai ei ryhtynyt koko touhuun laisinkaan. 25-vuotiaana hänen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla jo vaikka missä pisteessä uraansa, mutta takapakkeja sateli takapakkien perään. Alexander inhosi kaikenlaisia pakkeja: pakkeja halutuilta deiteiltä, koska sellainen oli nöyryyttävää ...

"Mitä sinä haluat uraltasi?" Sellaiset äkkiarvaamattomat kysymykset olivat ominaisia Karla Falkencreutzille. Nainen tipautteli niitä arkipäiväiseen keskusteluun, tai keskelle makoisaa hiljaisuutta, ja odotti välittömästi jäsentynyttä vastausta. Karla oli aina tiennyt, mitä omalta elämältään halusi, poislukien ne muutamat eksyneet vuodet joskus kun ensimmäinen avioliitto oli ollut pikkulapsiaikana koetuksella ja sitten myöhemmin sen jälkeen kun aviomies menehtyi. Sellaisina hetkinä sitä upposi sumuun, vaikka kuinka olikin tietävinään elämänsä suunnan. Muissa tapauksissa vastaus täytyi olla löydettävissä kuin apteekin hyllyltä. "Kilpailla huipulla. Pärjätä. Voittaa." "Miten aiot päästä tavoitteeseesi?" Karla tivasi, ja Alexanderin mielestä se oli typerä kysymys. "Kovalla työllä, hyvillä hevosilla ja kannattavien yhteistyökumppaneiden avulla", Alexander luetteli itsestäänselvyyksiä. "Hyviä suunnitelmia, mutta sinuna aloittaisin siitä, et...

Alexander oli osannut odottaa päiviensä täyttyvän kuumaverisistä kilpahevosista, ja sellaisia hän todella elämäänsä sai. Grosvenor de Cheney  ei ollut kaunis hevonen, mutta Alexander ymmärsi nopeasti orin arvon. Täysiverisellä Courtenaylla terästetty governorinsukuinen isä ja Sanglot emänisänä saivat hevoskasvattajasuvun vesan odottamaan aikaratsastusluokkia pienikokoisen orin ohjaksissa kuin kuuta nousevaa. Rosvo, niin kuin Alexander ylpeää hevosta nimitti, oli vahva ja nopea. Jos Alexander oli oman hevosensa Peksin ensimmäistä kertaa nähdessään ajatellut löytäneensä vertaisensa, tässä toisessa orissa oli runsain mitoin sitä samaa kopeutta ja lisäksi neljä vuotta enemmän voimaa ja lihaskuntoa. Karla Falkencreutz seurasi heidän treenejään herkeämättä. Alexander ei voinut olla miettimättä, odottiko nainen hänen epäonnistuvan. Grosvenor soveltui epäilemättä koetinkiveksi; sen kanssa saattoi yltää huimiin tuloksiin, mutta yhtä suurella todennäköisyydellä se saattaisi ratsastajansa...