Siirry pääsisältöön

13 No vähän pännii Alsilakin

Kirjoitettu yhdessä Märta Merenheimon kanssa

Synkkäilmeisyys ja kopeus alkoivat jo olla klisee, mitä tuli Alexander Rosengårdiin, mutta eihän sitä voinut mitenkään muuten kuvailla. Tai voi: Märta katseli tuota Miestä ja ajatteli, että Mieheksi se oli kyllä etenkin tänään aivan erinomaisen murjottavan näköinen, kuin pieni kiukkuikäinen poika jolta on kielletty hampurilaisravintolaan meno. Pitkine raajoineen se kuitenkin lojui vastustamattoman näköisesti linnahotellin, jonne Märtalla ei oikeastaan ollut mitään asiaa mutta hän meni silti, aulabaarin nojatuolissa. Sileä hymy huulillaan Märta tuppautui Alexander Rosengårdin seuraan.

“Ah, lempi Rosengårdini. Mutta mistä moinen ilme?”

Alexander tuskin vilkaisi häntä korkeuksistaan. Pfft, kuinka julkean välinpitämätöntä, mutta julkeahan Rosengårdien kukkopoika olikin - eikä se Märta Merenheimon mielestä ollut mikään vika ihmisessä.

“Ei mulla ole ilmettä”, Alexander väitti sävyttömästi.
“On. Tyytymätön ilme. Miksi.” Uskallapa vielä inttää, ettei ole, Märta haastoi mielessään.
“No helkkari”, tuo pitkäksi venytetty ja vanutettu esteratsastaja lausui sanoihinsa nähden hyvin lattealla äänensävyllä ja Märta imeskeli sen ruotsinkielisyyttä, jonka se sai ujutettua noinkin lyhyeen lausahdukseen. Alexanderin puheessa sellainen ei ärsyttänyt; Josefinan sen sijaan... blöärgh.

“Alsila pelaa jotakin peliä, sano mun sanoneen”, Alexander tokaisi sitten ja katsahti silmät vähän sirrillään hotellin huonekerroksiin vievän koreakaiteisen portaikon suuntaan.

Märta haisi hevoselta eikä hajuvedeltä nojatessaan kätensä tuolin selkänojalle, katse samaa linjaa seuraten. Se ei nähnyt Alsilaa, eikä mitään Alsilasta kielivää, mutta nyökkäsi silti. “Aina”, se sanoi, kieltään tuomitsevasti naksauttaen. “Mitä lankokultasi tällä kertaa?”

Alexanderin silmät siristyivät vielä vähäsen lisää, ja silloin oltiin sillä hilkulla, että se oli vähällä näyttää naurettavalta eikä enää uskottavalta. Ja niin herkullisen epäalexanderrosengårdmaiselta, että Märtan todella kannattaisi ottaa kuva — se kestäisi pidempään.

“Mitä se näkee mun siskokullassani?” herra Rosengård nuorempi kysyi koruttomasti. “Seriously. Sä näet niitä enemmän. Mitä se oikein tahtoo siitä?”

“Näen liikaa”, Märtan ääni kiristyi siinä missä vielä hetki sitten niin helppo hymy sen huulillakin. “Mutta jaa. Olethan nähnyt siskosi. Mistä minä tiedän, mitä se siinä näkee.” Ei nähnyt mitään minussakaan, Märta ajatteli happamana, mutta sen se nieli karvaasta mausta huolimatta.

Alexanderin ilme siloittui hetkiseksi ja kävi sitten synkäksi.

“Se tahtoo Rosengårdiksi Rosengårdin paikalle. Sai jo hevosen, varmana kelpaisi tilakin”, mies virkkoi niin kuin asia olisi ollut sillä selvä. Oikeastaan oli vähän arveluttavaa, kuinka joku niin yksinkertaisen ja hidasjärkisen oloinen ja kaiken lisäksi hivenen rahvaanomainen tollukka pystyikin vetelemään Arnea ja Susannea niin kovin tehokkaasti narusta. Tytär, tallipaikka tammalle, sitten jalostusori. Kyllä Alexanderia kismitti.

Jos ajatus Rasmus Rosengårdista ei saanut Märtaa nyrpistämään nenäänsä, viimeistään Alexanderin huolellisen kevyt sävy sai. Niin, ollapa Rosengård ja saadapa kaikki nenän eteen tuosta vain: hevoset, tilat, mitä vielä. Vaan Märtapa oli lukenut netistä toisin.

“Jaa, onko nuo niin ihmeellisiä nuo teidän hevoset”, se hymähti ja nojasi kyynärpäänsä nojatuolin selkää vasten. “Vai eikö sulle vain riittänyt yhtä?”
“Parempia kuin mihin Alsilalla on varaa”, Alexander lateli pyhiä totuuksia. “Pelimiesveto, oikeastaan. Etsiä helposti höynäytettävä ratsukartanon flikka ja uiskennella sen liiveihin.”

Isovelimäisestä huolesta ei ollut tietoakaan, kun Alexander kirskahti:
“Eikä Jusu tietenkään tajua mitään. Sitä minä puolestani en ymmärrä, miksi Arne ja Susanne ovat niin kovin halukkaita pitämään Alsilasta kiinni.”

Jokin äänensävyssä kuitenkin paljasti, että jos Alexander nyt ei suoranaisesti ymmärtänyt asiaa, epäilyksensä hänellä silti oli. Se sai Märtan laskelmoimaan: haukkaisiko se palan Rasmuksesta kun se oli niin kauniisti tarjoiltu vai iskikö se hampaansa sitten Alexanderiin, joka poikkeuksellisesti — ehkä huomaamattaan? — oli kierähtää kyljelleen ja jättää sisimpänsä vartioimatta.

Mutta Rasmus oli Märtan elämässä vakio, joten valinta oli helppo: “Hmm, tarvitseeko niin olla varaa jos on taitoa? Ja onhan Rasmus nyt… miellyttävä. Ehkä ne haluavat miellyttävän pojan, joka osaa ratsastaa. Mutta. Ken tietää.”
“Johan nyt. Aivan kuin kyseessä olisi sinun rakastettusi.”
“Naapuri vain.”
“Miellyttävä naapuri sitten. Uskotko että vanhempani tahtovat viehättävän naapurinpojan? Phah.”
“Onko mitään parempaa kuin viehättävä naapurinpoika? Mitäpä luulet mamman ja papan tahtovan?”
“Typerä kysymys. Perillisiä ne tahtovat. Vilhelmina meni ja teki jo, mutta ei niitä kiinnosta jatkaa sukutilan pitämistä. Minä en tahdo sinne jumittua. Joten…” Alexander sanoi venytellen ja naurahtikin vähän, mutta niin kuivasti, ettei se mitenkään voinut olla aitoa huvittuneisuutta.

Alexander nojasi päätään taaksepäin. Leuka kohosi ja sen ennestään kookas klyyvari korostui. Suupielet antoivat ilmi aivan kaiken: sen, miten sen oma kunnianhimo ja palo päästä maailman huipulle nyt soti sukutilaa ja vanhempien vaalimaa perintöä vastaan. Ihan kuin se olisi vasta tajunnut, ettei se voinutkaan saada elämässään aivan kaikkea, vaikka hänelle olikin kiistämättä jaettu hyvät pelikortit. Kuinka viheliäistä oli olla Alexander Rosengård, jonka kohtalo oli maailmalla ja juuret Gullön karussa maaperässä, johon hän ei suin surminkaan tahtonut juurtua; mutta ei hän tahtonut kenenkään muunkaan sitä maaperää omistavan, ei yli hänen oman oikeutensa.

“Alsila on täydellinen”, Alexander puuskahti ja oli sitten Märtan suureksi pettymykseksi vaiti. Mitäpä se tuohon voisi sanoa? Valehdella, että ei, kyllä Rasmus Alsila on vain ihminen ja siinä on vikansa siinä missä muissakin? Se puuskahti tyytymättömänä. Alexander Rosengård oli kummallinen venkula siinä missä siskonsakin — olihan ympyräkin aina ympyrä, oli se soikea miten päin tahansa.

“Kerää itsesi, Rosengård”, Märta näpäytti sormellaan esteratsastajan ohimoa suoristautuessaan ja nojasi sitten lantionsa tuolia vasten, kädet tyytymättömään puuskaan vetäytyen. “Itket täällä Rasmus Alsilan takia kuin mikäkin vauva.”

Alexander hymähti.

“Itkisit sinäkin, jos se veisi sinun perintösi”, hän tuumasi (ja voi jos se olisikin tiennyt, mitä Märta Merenheimolla nyt muka oli perittävänään). Ja viimeistään sen jälkeen Rosengårdien keskimmäinen kompastui ja sortui osoittamaan oman inhimillisyytensä lapsellisimmalla koskaan kuullulla naurahduksella: “Olisipa soma pieni yllätys, jos se olisikin hedelmätön.”

Ajatus hykerrytti Alexanderia. Siinäpä Arne ja Susanne sitten olisivat: hakkaamassa päätään kartanon hienoihin tapetteihin ja miettimässä, kuka kolmesta lapsesta olisi kaukaisin umpikuja heidän perinnölleen. Yhtä eivät kiinnostaneet hevoset tuon taivaallista, toista ei jalostus vaan pelkkä kilpaileminen ja kolmas ei kykenisi takaamaan jatkuvuutta. Saihan sitä haaveilla.

Ja oli Märtakin haaveillut, vaan ei mitään vastaavaa. Se katsoi Alexanderia varovasti alta kulmiensa: nojatuolille levittäytynyt kilparatsastaja oli juuri niin synkkä ja ankea mitä sanansakin, katkerakin. Katkera, vaikka sille oli maailma tarjolla siinä missä Josefinallekin, jopa Rasmukselle.

“Toisin kuin sinä, ei ole tapana itkeskellä”, Märta vastasi, äänensävy lyhyt ja ehdottoman kielivä, ja nytkäytti sitten itsensä liikkeelle. “Kaljaa. Otatko?” Sitten se antoi katseensa pyyhkäistä yli Alexander Rosengårdin. “Tsk. Tai jotain vahvempaa.”

Se huomioon ottaen, että Alexander oli ehkä jo noin tunti sitten laittanut tyttöystävälleen viestiä jossa väitti pääsevänsä pian lähtemään töistä, miehen mietintäaika oli hävyttömän lyhyt. Elise, mukava ja harmiton kaupan myyjä ja omien sanojensa mukaan vähän myös malli, kyllä odottaisi tänään niin kuin odotti muulloinkin.

“Jos tarjoat, en kieltäydy”, kilparatsastaja tokaisi ja kohotti toista suupieltään täsmälleen sen verran kuin tarvittiin, jotta Märta Merenheimo kuvitteli sen ehkä hymyilevän flirttailevasti tai edes jotakin sinne päin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

22 When it rains it pours | EST

European Sim-game Equestrian Tour 2. osakilpailu: Edinburgh, Skotlanti. Verryttely. Niskaan ryöpsähtävä sadekuuro ei juuri vaikuta hevoseen, mutta ratsastajan mieli synkkenee samaa tahtia kuin hänen kilpailutakkinsa kastuu. Saatanan sade ja saatanan Skotlanti, onko missään mitään mieltä? Eikö kuivempaa ympäristöä kilpailuille olisi löytynyt? Vaikka tähän astihan on tietysti vältytty kummemmilta sateilta: puolipilvisyys tarkoittaa sitä, että välillä pilvipeite sentään rakoilee, eikä kirkkaalta taivaalta voi ryöpytä saaveittain märkää, kylmettävää vettä. Alexander ei viitsi vilkaista taivaalle nähdäkseen, näkyykö jossakin jo pilvetöntä taivasta ja väistyisikö tämä sadepilvimassa piankin. Hän painaa kasvonsa alas ja antaa kypärän lipan suojata itseään. Plip, plip, plip. Vesipisarat tipahtelevat satulan etukaaren eteen, jäävät kimmeltämään huovan pintaan kunnes sulautuivat siihen. Kastelevat huovankin märäksi, piru periköön. Peksin askelten rytmi ei sekoa, oli vallitseva sää mikä

16 Kerro, kerro kalenteri | SM2020

Alexanderia hymyilyttää. Pitkästä aikaa asiat ovat kuten asioiden kuuluu: hän on tehnyt paluun huipputasolle vaikeiden vuosien jälkeen. Hänellä on jälleen tukevat jalansijat tallissa, josta käsin on mahdollista tavoitella kuuta taivaalta ja enemmänkin. Karla Falkencreutz on Alexanderin unelmien työnantaja. Karlan tuella ja ennen kaikkea varoilla mikä tahansa on mahdollista. Ilman Karlaa ei olisi Quentin Quirea, hevosta, jolla nousta vaivattomasti esteratsastuksen tikapuita tasolta toiselle. Alexanderin omat hevoset ovat hyviä, mutta nuoria ja keskeneräisiä, siinä missä Quentin on taitava ja ennen kaikkea kokenut kahdeksanvuotias. Sen kanssa hän on jo ottanut osaa arvokilpailuihin ja tekee niin jatkossakin, sillä muu olisi hevosen laadun huitaisemista roskakoriin. Quentinin kaltaiset hevoset on tehty esiteltäviksi, kehitettäviksi ja haastettaviksi. Ja juuri niin Alexander aikoo tehdä. Quentinin loppuvuoden kilpailukalenteri kertoo, mikä Alexander on miehiään: kilparatsastaja, jolla

14 Illuusio nimeltä Alexander Rosengård

Kilparatsastaja vai kangastus? Suomalaisratsastajan otteet Hannaby Hanami Weekillä eivät vakuuttaneet. Lukuisat suomalaiset silmäparit nivoutuivat tiiviisti Alexander Rosengårdin , 25, kilpailutakin selkämykseen Ruotsin Markarydissä käydyissä kansainvälisissä kilpailuissa. Paitsi että Rosengård kilpailee Suomen väreissä, oli hänellä tällä kertaa käytettävissään kotikenttäetu: ruotsalaisen ratsastusurheilun tukemiseen tukkutolkulla rahaa viskelleen Falkencreutzin suvun palkkalistoilla kilpaa ratsastavan Rosengårdin kotitalli kun on tätä nykyä Markarydissä sijaitseva Stall Falkencreutz. Aiemmin esteratsastaja on työskennellyt kilpatalleilla muun muassa Sveitsissä ja Belgiassa. Rosengård on äänekkäästi profiloitunut huippu-urheilijaksi ja kansainvälisen tason kilpailijaksi. Kynnet ovat kuitenkin jääneet näyttämättä ja kannukset hankkimatta. Rosengårdin ura kansainvälisillä kilpakentillä on jatkunut jo usean vuoden ajan, ja matkan varrelle on mahtunut useita ylä- ja alamäkiä. Epätasa