Oma ratsuprojekti piti Alexanderin mielen aiempaa vireämpänä. Peksi sai kaikin mokomin olla uppiniskainen ja voimakkaasti reagoiva hevonen, kun se kerta oli hänen omansa. Hyville hevosille annettiin muutenkin paljon anteeksi, sillä ei silloin valitettu, kun oli kultamitali kaulassa ja ruusuke liehui hevosen suitsissa, vaikka hevonen olisi ollut kuinka kusimulkvisti tahansa.
Peksi ei tietenkään ollut voittanut vielä mitään, mutta Alexander uskoi omiin näkemyksiinsä. Hevosesta tulisi hyvä.
Toisaalta hän ei ottanut liian suuria paineita. Jos hevonen olisikin ihan paska, hän myisi sen.
Niin hyvällä tuulella Alexander oli, että antoi jalomielisesti pikkusiskonsa poikaystävänkin ratsastaa Peksillään. Ei se tietysti oikeastaan mitään reiluutta ollut, tavallaan, vaikka kenties jonkinlainen tervetulotoivotus, jos häneltä nyt sellaista odotettiin.
Oli kohtalaisen valaisevaa katsella omaa nuorta hevostaan toisen ratsastajan alla. Alsila oli kohtalainen esteratsastaja, vaikka ihmeen vaatimattomia asioita tavoittelikin. Alexander ei koskaan ollut ymmärtänyt kilpaurheilijoita, jotka eivät tehneet kaikkeaan päästäkseen maailmanmaineeseen. Duunariratsastajia oli tuhansittain. Sellaisiksi joko tyydyttiin tai hyydyttiin, jos Alexanderilta kysyttiin.
Mutta ei ollut Alexanderin asia ruveta sparraamaan sisarensa poikaystävää parempiin suorituksiin. Ei sitä yhtä valmennusta enempää, jonka ajan hän piiskuroi Peksin selässä hikoilevaa poikaparkaa suorin sanoin ja suurin vaatimuksin.
Valmennuksen päätteeksi Alexander oli tyytyväinen - hevoseensa.
Oli hyvä merkki, että hevonen osoitti hyppyhaluja niin paljon, että antoi kohtalaisen kokeneelle Alsilallekin pideltävää. Sellaisella esteratsulla, joka ei toden teolla halunnut hypätä, ei tehnyt mitään.
Vähän niin kuin ei sellaisella kilparatsastajalla, joka ei janonnut menestystä.
Peksi ei tietenkään ollut voittanut vielä mitään, mutta Alexander uskoi omiin näkemyksiinsä. Hevosesta tulisi hyvä.
Toisaalta hän ei ottanut liian suuria paineita. Jos hevonen olisikin ihan paska, hän myisi sen.
Niin hyvällä tuulella Alexander oli, että antoi jalomielisesti pikkusiskonsa poikaystävänkin ratsastaa Peksillään. Ei se tietysti oikeastaan mitään reiluutta ollut, tavallaan, vaikka kenties jonkinlainen tervetulotoivotus, jos häneltä nyt sellaista odotettiin.
Oli kohtalaisen valaisevaa katsella omaa nuorta hevostaan toisen ratsastajan alla. Alsila oli kohtalainen esteratsastaja, vaikka ihmeen vaatimattomia asioita tavoittelikin. Alexander ei koskaan ollut ymmärtänyt kilpaurheilijoita, jotka eivät tehneet kaikkeaan päästäkseen maailmanmaineeseen. Duunariratsastajia oli tuhansittain. Sellaisiksi joko tyydyttiin tai hyydyttiin, jos Alexanderilta kysyttiin.
Mutta ei ollut Alexanderin asia ruveta sparraamaan sisarensa poikaystävää parempiin suorituksiin. Ei sitä yhtä valmennusta enempää, jonka ajan hän piiskuroi Peksin selässä hikoilevaa poikaparkaa suorin sanoin ja suurin vaatimuksin.
Valmennuksen päätteeksi Alexander oli tyytyväinen - hevoseensa.
Oli hyvä merkki, että hevonen osoitti hyppyhaluja niin paljon, että antoi kohtalaisen kokeneelle Alsilallekin pideltävää. Sellaisella esteratsulla, joka ei toden teolla halunnut hypätä, ei tehnyt mitään.
Vähän niin kuin ei sellaisella kilparatsastajalla, joka ei janonnut menestystä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!