05 Harvest Games

Kalla CUP III | 06.10.2018 @ Auburn Estate | 100cm (AM 5) | 8vp, sij. 15/17

Kauan oli vierähtänyt niistä ajoista, kun Alexander oli ratsastanut ensin pienissä seurakilpailuissa ja sitten vähitellen junioreiden ja nuorten luokissa. Niihin aikoihin Arne oli kilpaillut vielä itsekin, vaikkakin yhä vähenevissä määrin. Hänen ja lasten kilpailut olivat harvoin samassa paikassa, mutta usein samaan aikaan; niinpä piti tehdä valintoja, ja oli selvää, että silloin valittiin lasten etu ennen omaa. Susanne oli tehnyt saman valinnan jo vuosia ennen puolisoaan. Lopulta oli kartanonisännän itsensä vuoro tehdä tilaa nuorelle polvelle.

Vilhelmina ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut kilpailemisesta. Tuskin hevosistakaan, vaikka hevoskartanon esikoisena hän tietysti ratsasti. Hevosten estetiikka kyllä viehätti tytärtä. Alexanderia viehätti voittaminen ja itsensä ajaminen äärirajoille sitä tavoitellessaan. Poika oli periksiantamaton, motivoitunut ja lujatahtoinen, eikä kumpikaan hänen vanhemmistaan yllättynyt, kun Alexander lehahti jo nuorena kansainvälisille kentille ja jätti kotikartanon taakseen. Eivät he yllättyneet sittenkään, kun poika — ja sittemmin jo mies — kompastui ongelmiin kerran jos toisenkin. Arne vilkaisi poikaansa taustapeilin kautta. Alexander oli sitä ihmistyyppiä, jonka piti tehdä omat virheensä itse. Vähän niin kuin isänsä, poikakaan ei koskaan ottanut opiksi kuulopuheista. Viisaistakaan sellaisista.

Josefinaa Arne ei täysin kyennyt ymmärtämään, vaikka yrittikin. Nuorimmainen oli kartanon outo lintu: yhtä aikaa haluton kilpailemaan ja luopumaan hevosista. Kuopus ei pyristellyt vastaan, kun hänelle osoitettiin satula kiivettäväksi. Toisinaan tyttö jopa hakeutui haasteiden pariin ihan itse. Arne ei tiennyt, millainen motivaatio tytärtä ajoi eteenpäin. Valmennettuaan Josefinaa miltei viikon verran mies oli kuitenkin jälleen todistanut kipinän hetkiä. Oli siinä ja siinä, syttyisikö Josefina kilparatsastukselle tosissaan. Välillä Arne oli varma, että innostus kyti jo, mutta lieskoja ei vieläkään näkynyt. Ehkä Josefinan voitontahto ei yltyisi koskaan roihuksi.

Kastanjan kartano, Arne huomasi ajattelevansa, ja korjasi sitten: Auburnin kartano otti heidät vastaan ristiriitaisena. Arne Rosengård parkkeerasi hevosauton ja katseli sitten pitkään ympärilleen. Ymmärtämätön silmä olisi hämääntynyt loistokkuudesta. Arne tuumasi, ei aivan surumielisenä vaan pikemminkin todeten, ettei loisto yltänyt kaikilta osin pintaa syvemmälle. Harmillista, mutta sellaista se oli.

"Prameaa", Alexander kommentoi välinpitämättömänä hänen vieressään.

Arne jätti vastaamatta.

Miehet ryhtyivät kuin hiljaisesta sopimuksesta valmistautumaan kilpailupäivään. Heillä oli kyydissään kaksi hevosta, Alexanderin ruunikko Peksi ja riemukirjava Bran Rasmus Alsilaa varten. Oli ilmoittauduttava, oli tutustuttava rataan, oli aika kietoutua kilpailuiden tunnelmaan. Arne tunsi miellyttävän sykäyksen sisällään. Mennyt aika ei ollut tullut takaisin, mutta yhteiset kilpailumatkat lasten kanssa kuuluivat hänen vaalimiinsa muistoihin.

Tietysti lapset eivät enää olleet lapsia. Kiltti ja kultainen Josefina muistutti nuorempaa itseään, mutta Alexanderista oli kasvanut entistäkin kovempi ja terävämpi. Kun poika oli ilmoittautunut kylmäilmeiselle kanslistille, heillä oli tovi aikaa. Isä ja poika astelivat tarkastelemaan verryttelyaluetta ja kilpailukenttää. Jossakin siinä matkan varrella he näkivät vilauksen päivän arvovaltaisesta tuomarista.

"Hän ei ole säilynyt turhan hyvin", Alexander lausui miltei tyytyväisen kuuloisena ja katsahti isäänsä julma hymy kasvoillaan.

Alexander, Arne oli vähällä sanoa painokkaasti ääneen, mutta tyytyi vilkaisemaan keskimmäistä lastaan varoittavasti. Alexanderin hymy syveni ohikiitäväksi hetkeksi, ennen kuin poika häivytti pilkan kasvoiltaan. Alexander saattoi olla tyly ja koetella rajoja, muttei ollut riittävän typerä marssiakseen surutta niiden yli.

"Sidubara, det är ju min kära syrra", Alexander totesi sitten leppoisasti.

Arne seurasi Alexanderin katsetta omallaan ja hymyili Josefinalle, joka oli selvästi käynyt juuri tekemässä samoin kuin he vasta hetki sitten. Kanslian suunnalta talsiva tyttö näytti mietteliäältä. Arne arveli, että se oli jännitystä. Hetkeksi tytär liittyi heidän seuraansa, ennen kuin liukeni pahoitellen omiin menoihinsa. Niin, niin, tyttärellä oli takuulla houkuttelevampaakin seuraa kuin oma isä ja psykologista sodankäyntiä harjoittava isoveli.

"Du kunde nog vara lite snällare mot henne", Arne huomautti Alexanderille, joka kohautti olkiaan.
"Och hon borde vara självsäkrare."
"Ibland undrar jag om du är faktiskt självsäker, eller är det egentligen arrogans."
Alexander tyrskähti.
"Liten skillnad."

Lastensa ratsastusta Arne seurasi tarkkaan. Samoin Rasmus Alsilan, vaikka sitä Arne ei halunnut tehdä erityisen näkyvästi. Lapsilleen hän antoi enemmän ja suorempaa palautetta, Josefinalle ehkä hieman kannustavampaan sävyyn kuin pojalleen, jonka ego ei kaivannut hiveleviä sanoja. Alexander oli luonnollisesti tyytymätön rataansa, vaikka löysi siitä hyviäkin puolia.

"Meni koulutusradasta", poika kommentoi, ja Arne nyökkäsi.

Hän oli löytänyt saman ansion Alexanderin toiminnasta. Peksi, joka oli kartuttamassa vasta ensimmäisiä kilpailukokemuksiaan, oli raaka ja vaativa hevonen. Sitä ei Alexanderin rutiininomaisesta ratsastuksesta nähnyt. Varmat otteet silloinkin, kun asiat menivät Peksin kanssa vihkoon, takasivat radan jatkumisen tyylikkäästi hetkellisestä herpaantumisesta huolimatta. Vuodet palkkaratsastajana olivat tehneet nuoresta miehestä ammattimaisen, ja rahtusella nöyryyttä Arne olisi povannut pojalle loistokasta tulevaisuutta. Jäisi nähtäväksi, porautuisiko se kaivattu nöyryyden aavistus koskaan Alexanderin kovaan kalloon kolisemaan.

Loppupäivän he viettivät kisaturisteina. Josefina sijoittui, ja Arne pisti merkille, että se oli tyttärelle rehellinen hämmennyksenaihe. Hän piti vain vaivoin mölyt mahassaan, kun tyttö näytti olevan melkein häpeissään saapuessaan takaisin palkintojenjaosta. Voi pojat. Tytär olisi saattanut kaivata isällistä tiedonantoa oikeudesta iloita silloin kun siihen oli aihetta, mutta sen aika ei kai kuitenkaan ollut nyt.

"Bra placering", Alexander kuului kommentoivan lakonisesti, ja oli Arnen vuoro tyrskähtää naurusta.

Tietenkään Alexander ei vahingossakaan kehunut sisarensa ratsastusta tai suoritusta. Ei. Alexander nimesi hyväksi sijoituksen, niin kuin se olisi tipahtanut tyhjistä Josefinan syliin — tai ruusukkeeksi Tigrainen suitsiin. Hyväntuulisesti päätään pudistellen Arne onnitteli nuorimmaistaan ja rapsutti tämän hevosta, joka seistä möllötti aloillaan kuin tukkien lastausta odottellessaan torkahtanut työhevonen.