06 Loppuhuipennus

Kalla CUP IV | 01.12.2018 @ Auburn Estate 

Plein de Charme E: 100cm (AM5), 4vp (56,12 s), sij. 12/14.

Tranquille K: 120cm (AM5), 0/4vp (34,23 s), sij. 5/11.

Rosengårds Trinket: 120cm (AM5), 0/0vp (35,82 s), sij. 3/11

Kirjoitettu yhdessä Inna Paakkasen kanssa.

Nykyhetki

Alexander Rosengårdin kasvoilla saattaa havaita hienoisia väsymyksen merkkejä, jotka saavat Innan siristelemään silmiään. Inna on päättänyt uskoa hevosensa Alexanderin käsiin, ja on kohtalaisen uskomatonta, että mokoma hurri kiittää luottamuksesta saapumalla paikalle krapulaisen näköisenä.

Vaan mistäpä Alexanderista oikeastaan tietää. Silmien tummista varjoista huolimatta miehessä on jotakin freesiyttä, eivätkä hänen kätensä tärise lainkaan. Kai ne edes vähän tutisivat, jos edellisiltana olisi todella otettu tärpättiä maksan täydeltä?

”Et sitten ratsasta miten sattuu”, Inna huomauttaa varmemmaksi vakuudeksi ja roikkuu vastaan, kun keveärakenteinen miesratsastaja kapuaa suuren kimon ruunan satulaan.
”Relax. Ratsastan aina hyvin. Se ei kyllä pelasta tilannetta, jos hevonen on paska.”
”Mun hevonen ei ole paska”, Inna inttää, ja häntä ärsyttää yhtäkkiä se, miten sopusuhtaiselta Alexander näyttää hänen oman hevosensa selässä.
”En mä suostuisi kokeilemaan sitä, jos olettaisin, että on”, Alexander toteaa raivostuttavan tyynesti, ja Inna miettii suunnilleen tuhannetta kertaa, että on ehkä parempi unohtaa koko tämä typerä päähänpisto.

Mutta kun se on pinttynyt niin syvälle mieleen.

1.10.2018, Rosengårdin kartano

Inna oli nähnyt aikaisemmin leirillä kuinka Rosengårdien poika, Alexander, oli pujahtanut hämärästi työntekijöiden asunnosta ulos. Pieni uteliaisuus kohosi Innan mieleen ja mikä olisikaan parempi tilanne tiedustella kuin kartanon kekkerit.
”Iltaa, Alexander”, Inna tervehti hymyillen miestä. ”Miten menee?”
”Mitäs tässä, mitäs tässä. Kelaa, että tää on tyyliin jännittävintä mitä mun elämässä on muutamaan kuukauteen tapahtunut."

Hitusen epäuskoisen naurahduksen annettuaan Inna jatkoi keskustelua. Tiedusteli jännittävistä tilanteista hevosrintamalla, kuten myös naisrintamalla. Keskustelussa oli leikkisää hyvänmielen flirttailua, joka ei erityisesti Innan suunnalta merkinnyt yhtään mitään. Toisin luuli Heidi Näyhö, joka kuuli Alexanderin sanat naisten henkilöllisyyksien salaamisesta. Voih, Inna olisi varmasti vaihtanut äänensävyään, jos olisi tiennyt mitä turhaa draamaa oli tiedossa.

Alexanderin koppavuus töiden suhteen taisi yllättää Innan, jonka takia hänen verenpaineensa hieman nousivat. Mikäli hänen pitäisi saada töitä haluamaltaan alalta, hän tekisi kaikkensa saadakseen jalkansa oven väliin. Ilmeisesti Alexander taas oletti kaiken tulevan hänen nenänsä eteen hopeatarjottimella.

Pienen hetken ajan Inna oli pyöritellyt päässään, että Alexander voisi olla Ransulle hyvä vaihtoehto kisaajaksi. Sopimuksen tarjoaminen olisi kuitenkin tässä tilanteessa kuin aikaisemmin mainittu hopeatarjotin.
“No, mutta Alexander, jos sua ei kiinnosta ilmainen työskentely, niin jätän edes tarjoamatta Ransua kisattavaks”, Inna sanoi miehelle. “Harmi sinänsä, mutta enköhän mä löydä sen selkään paljon paremmankin ratsastajan.”

Niine hyvineen ja vastausta odottamatta, Inna lähti pois keskustelusta.

Ai luuli Paakkanen Alexanderin kilpailevan toisien hevosia ilmaiseksi? Tuhahdettuaan, Alexander lähti liikkeelle ja matkalla kertoi siskolleen kuinka tämän jalomielinen ilmaispuuhastelu sai ihmiset luulemaan, että hänkin ratsastaisi muiden hevosia ilmaiseksi. Kaikkea sitä kanssa...

Inna pohtii Alexanderille soittamista

Ransu kiihdytti ennen estettä, hyppy oli kelvollinen. Este ei kuitenkaan ollut kahdeksaakymmentä senttiä korkeampi. Ei Inna mikään huippuesteratsastaja ollut. Joskus hän oli hypännyt metrineljääkymmentä Ransulla, mutta nykyisin Innan taidot olivat maksimissaan metrikympissä. Kenttä lätisi sateisen syksyn tuoman pohjan takia, eikä Inna edes uskaltanut hypätä korkeampaa. Ei naisen kenttä huonopohjainen ollut todellakaan, päinvastoin.

Uusi lähestyminen esteelle, Ransu sekoitti Innan avut ja otti ylimääräisen askeleen, puomi kolahti. Inna päästi tuskastuneen puuskahduksen ja hidasti Ransun raviin. Hän ei jaksanut laskeutua alas selästä nostamaan puomia. Sen sijaan Inna alkoi keventää ja löysäsi tuntumaa. Hanskalla peitetty käsi taputti täysin jo kimoutuneen ruunan kaulaa.

Innaa harmitti. Ransu oli vasta yhdeksänvuotias ja sillä oli energiaa suorittaa vaikeampiakin ratoja. Kuitenkaan sen omistajan rahkeet eivät juuri nyt riittäneet ruunan viemiseen huipputasolle. Pitäisi löytää ulkopuolinen ratsuttaja tai antaa ruuna ylläpitoon tai jotain... Vanha ajatus putkahti hänen mieleensä kuin vaanien. Alexander Rosengård oli pätevä esteratsastaja. Se oli kilpaillut ulkomailla.

Vaikkakin herra Rosengård oli täysin täynnä itseään ja aiheuttanut erimielisyyksiä Innan parisuhteeseen. Siitä kaikesta huolimatta Inna ei vaan saanut mielestään, että mitäpä jos kuitenkin. Ehkä Inna voisi ainakin soittaa miehelle ja ehdottaa asiaa. Alexander voisi koeratsastaa Ransun, kokeilla jopa jossain pienemmissä kisoissa. He voisivat vasta sitten tehdä päätöksen.

”Ääh, helvetti”, Inna murahti omille ajatuksilleen ja siirsi Ransun loppukäynteihin.

Alexanderin puhelin soi ensimmäisen kerran

Alexander Rosengårdin yleismieliala oli jo viikkoja ollut turhautunut. Oli järjettömän tympeää olla vailla kunnon ratsuja ja vailla tallia, jonka nimissä startata. Omien vanhempien pihanperällä ratsastelu ei tuntunut miltään, kun oli jo päässyt kansainvälisen kilpaurheilun makuun. Alexander ei ollut vaatimaton ihminen, eikä hän tyytynyt osaansa kotimaassa nuoria hevosia kipparoivana harrastelijana. Alexander oli varma, että hänen paikkansa oli isommissa ympyröissä.

Kun Karla Falkencreutz soitti Alexanderille ja tarjosi työtä Markarydissä sijaitsevalta talliltaan, kilparatsastaja ei harkinnut kahdesti. Hän teki päätöksen yhdellä kertaa: matka johtaisi megarikkaan Falkencreutzin palvelukseen. Naisella oli maine hankalana työnantajana, mutta oliko Alexanderilla varaa rutista siitä? Olihan hän itsekin saavuttanut kyseenalaisen maineen työntekijänä, ja se oli jo vaikeuttanut hänen työllistymistään. Falkencreutzilla oli huippuhevosia, parasta mitä rahalla sai, ja sen seikan turvin Alexander tiesi kestävänsä oikuttelevan työnantajan. Ruotsi kutsui häntä.

Vernerin reaktio

Siitä tiesi varmasti, että Paakkasen keittiössä tehtiin ruokaan, kun kaksi karvaista koiraa istuivat hellan vieressä. Myös se tiedettiin, ettei Inna Paakkanen ollut hääppöinen kokki. Siksi kokkaamisen hoiti usein hänen poikaystävänsä, Verneri Kaajapuro. Entinen sotilas paistoi parasta aikaa kaksien ruskeiden silmien painostamana kanasuikaleita.

Samaan aikaan Inna nojaili rennosti saareketta vasten. Hänen piti pilkkoa kanasalaattia varten kurkkua ja tomaatteja, mutta oli ajatuksiensa myötä jäänyt katselemaan Vernerin selkää. Tummansinisen pitkähihaisen alla liikkui paistolastan liikkeiden mukaisesti lihakset.

Inna päästi huokaisun ja sipaisi nutturasta karanneen suortuvan korvan taakse. Hän oli pari tuntia sitten tullut aamuvuorosta ja vain vaihtanut rennommat vaatteet ylleen. Väsymyksen takia Inna oli ollut vain iloinen, Verkku oli saapunut kokkaamaan hänelle. Ilman miestä Inna eläisi varmasti pelkällä kaupan einesruoalla.

”Mä oon vähän miettinyt tota Ransua”, Inna aloitti.
”Ai? Mitäs siitä?” Verneri tiedusteli kääntämättä katsettaan kanoista.
Inna puri huultaan. ”Aattelin, että etsisin sille ulkopuolisen kisaajan”, Inna kertoi ja jatkoikin samaan hengenvetoon ennen kuin kerkeisi livistämään: ”Itse asiassa mä oon ajatellut Alexander Rosengårdia.”
Nimi tuli ilmoille hyvin varovaisella äänensävyllä.

Verneri lopetti kanojen kääntelemisen ja päästi huuliltaan tuhahduksen.
”Mitä toi nyt tarkotti?” Inna kysyi närkästyneenä.
”Ei mitään.”
”Sä tuhahdit.”

Launon kurkusta pääsi epätoivoinen itkunomainen äänähdys kananpalan toivossa. Koirasta välittämättä mies kääntyi ympäri katsomaan tyttöystäväänsä, joka ei ollut saanut edes puolikasta kurkkua pilkottua.
”En mä voi sulle sanella ketä sä palkkaat hevostas ratsastaan.”
”Mutta…?”

Mutta Verneri ei tajunnut miksi hitossa siihen nulikkaan piti olla yhteydessä. Varmasti Suomesta löytyisi joku muukin osaava ratsastaja kuin joku hiton Rosengård. Olisiko sillä kakaralla edes puhtaat jauhot pussissa?
”Se on sun asias”, Verneri vastasi närkästyneellä äänensävyllä.
”Kiva”, Inna murahti ja tarttui keittiöveitseen.

Alexanderin puhelin soi toisen kerran

“Rosengård.”
”Inna Paakkanen tässä moi.”
“Joo.”

Mikä siinä oli, ettei Alexander Rosengård kerta kaikkiaan vaivautunut olemaan Innalle miellyttävä keskustelukumppani? Tuhannetta kertaa Inna pohti, tulisiko mahdollisesta yhteistyöstä tyypin kanssa yhtikäs mitään. Alentuisiko mokoma kopea aatelisvesa edes harkitsemaan koko diiliä? Päättäväisenä Inna ryhtyi puhumaan. Hänhän ei antaisi Alexander “Ylimieli” Rosengårdille muuta mahdollisuutta kuin ymmärtää, että tämä oli hyvä sopimus.

“Toki voisin ottaa hevosesi. Olen kuitenkin lähdössä Ruotsiin töihin”, Alexander ilmoitti Innan monologin päätteeksi.

Hetkeksi se lannisti Innan. Sinne meni se ratsastaja! Verneri olisi tyytyväinen.

“Minulla on kuitenkin oikeus ottaa mukaan kaksi hevosta. Tranquille voisi olla toinen niistä, kun Naskia mun ei kannata vielä kuljettaa minnekään”, Alexander kertoi.

Ransuko Ruotsiin? Ulkomaille saakka. Olisihan siinä puolensa: naapurimaan kilpailukulttuuri oli valovuosia kotoista Suomea edellä. Kysymys kuului, saattoiko Inna luottaa Alexander Rosengårdiin niin paljon, että pakkaisi arvokkaan hevosensa tälle valmiiksi ja antaisi miehen viedä sen mukanaan meren tuolle puolen.

“Ota tai jätä.”
“Kokeillaan Kalla CUP:n viimeisessä osakilpailussa, miten teillä oikein sujuu”, Inna kuuli itsensä vastaavan. “Jos sä ratsastat päin helvettiä, mä en tasan anna hevostani sun mukaan naapuripitäjää kauemmas.”

Nykyhetki

Alexanderin ratsastus on rutiininomaista. Kokenut Ransu ei hätkähdä mitään, ei verryttelyssä eikä perusradalla. Kuuluttajankopissa kököttävä Inna mutristelee mietteliäänä huuliaan. Ehkäpä Ransu sitten toden totta lähtee Rosengårdin mukana vieraille maille. Uusinta vahvistaa asian. Yhdestä puomista huolimatta ratsukon tekeminen näyttää vaivattomalta, eikä Inna muista, milloin Ransu on viimeksi ollut niin tyyni ja tasainen hypätessään. Sitä paitsi Alexander ratsastaa toisella hevosellaan sijoille, joten kai mies jotakin osaa. Tai tietäähän sen. Ei tyyppi muuten olisi koskaan kilpaillut sillä tasolla kuin on.

Ammattitaidon arvostaminen ei kuitenkaan tee persoonasta pitämisestä yhtään helpompaa. Kun Inna kilpailuiden päätteeksi jälleen kohtaa Alexanderin, hän muistaa, miten mulkero se kaveri onkaan.

“Ilman sitä puomia olisitte ollu toisia”, Inna toteaa Alexanderille kädet ristittyinä.
“Monesko itse olisit sen kanssa ollut?” Alexander tiedustelee äänensävy silkkisenä ja harmaat silmät ylimielisempinä kuin ehkä kertaakaan aiemmin. “Kyllä tästä ammattilainen voi estehevosen tehdä.”
Inna pyöräyttää silmiään. “Ei se ollu negatiivinen kommentti. Vain toteamus”, hän tuhahtaa ja silmäilee heiniä rauhallisesti syövää ruunaansa. “Jos mä ite osaisin viedä sen eteenpäin, niin en mä olis sulle soittanu.”

Alexanderin hiuksenhienossa hymyssä on vaaran tuntua. Kylmät silmät ovat huvittuneet, Inna on siitä aivan varma.

“Niin. Toki olen otettu, että soitit ennemmin minulle kuin omalle mulkoilevalle miehentöllykällesi. Olen kuullut huhua, että sekin kilpailee esteillä.”

Alexander Rosengård on hetken hiljaa.

“Vaikka toki… kenttäratsastaja.” Äänensävy antaa täysin ilmi Alexanderin mielipiteen sellaisista joka lajin höylistä.
“Voi jumalauta”, Inna parahtaa. “Enemmin mä otan Verkun ylimääräisen ajan itelleni ja pidän sut lammen toisella puolella kiireisenä!”
“Kaikenlaisia kiireitä mulla onkin”, Alexander hymähtää ja antaa katseensa häilähtää pikkusiskonsa kämppiksen suuntaan. Olihan siinäkin yksi uusi tuttavuus. Alexanderia ei kaduta Aliisaan haksahtaminen, ei, vaikka aamu osoittautuikin kiusallisemmaksi kuin yhden yön hupakoiden kanssa yleensä.

Loppujen lopuksi Alexander Rosengårdilla on ollut mitä mainioin viikonloppu.