Alexander Rosengårdin olisi pitänyt olla ihan hiton tyytyväinen elämäänsä. Edessä olivat suuremman luokan kotikisat kansainvälisellä tasolla, ja järjestelyt olivat jo täydessä vauhdissa aivan kivenheiton päässä Stall Falkencreutzin ratsastuskentästä, jolla Alexander nyt ratsasti omaa hevostaan Peksiä. Hannabyn linna kohotteli ryhtiään ja hioi Hanami Weekin kilpailualuetta koreaan loistoon. Niissä kilpailuissa riittäisi Alexanderillekin luokkia, ja kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt suhtautua tapahtumaan kasvavalla innolla ja odotuksella.
Kilparatsastaja kilpaili elääkseen ja eli kilpaillakseen. Alexander ei koskaan ollut ollut harrastelija missään lajissa. Hän treenasi täysillä ja kilpaili voitosta, tai ei ryhtynyt koko touhuun laisinkaan. 25-vuotiaana hänen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla jo vaikka missä pisteessä uraansa, mutta takapakkeja sateli takapakkien perään. Alexander inhosi kaikenlaisia pakkeja: pakkeja halutuilta deiteiltä, koska sellainen oli nöyryyttävää ja ärsyttävää; työkalupakkeja, koska Alexander ei osannut eikä häntä kiinnostanut opetella nikkaroimaan yhtikäs mitään; armeija-ajoilta tuttua kenttäpakkia koska tarvitsiko tuota nyt edes selittää; ja aivan erityisesti takapakkeja tavoitteiden saavuttamisessa.
Koska Alexander oli vähintäänkin yhtä kuuma kuin hevosensa (siis luonteeltaan — muu oli katsojan tulkittavissa, eikä Alexanderin ennuste välttämättä ollut jokaisessa kohderyhmässä yhtä hyvä kuin hän itse tapasi ajatella), hän joutui toistuvasti urallaan hankaluuksiin niiden tahojen kanssa, joita hän kipeästi tarvitsi saadakseen pidettyä itsellään huipputasolla tarvittavia ratsuja.
Peksiä ei häneltä kukaan veisi: se oli hänen omansa. Koti-Suomessa vanhempien luona oli kasvamassa toinenkin oma hevonen, mutta kahdella ei vielä pitkälle pötkittäisi. Alexander tarvitsi hyviä sponsoreita ja/tai oikeanlaisia työnantajia, ja jälkimmäisiä hän oli menettänyt oman harkitsemattoman ja kuumapäisen hedonistiluonteensa vuoksi jo kaksi.
Ruunikon suomalaisorin hyppy oli hyvä ja terävä, ja Alexander olisi voinut hymyillä, mutta ei tehnyt ollenkaan mieli. Vilkaisu hypättyyn esteeseen riitti ruokkimaan ankeaa tyytymättömyyttä. Se ei ollut 160-senttinen. Peksi oli liian nuori ja liian kesken riittääkseen sille tasolle, ja Alexander oli liian kunnianhimoinen ja kärsimätön "nauttiakseen matkasta", kuten Arne-isä oli joskus käsittämättömästi kehottanut. Tämä oli puisevaa perustyötä, hevosten puskeminen ylös kohti tavoitetasoa, ja vasta sitten kun kilpailtiin isoilla tasoilla isoista voitoista alkoi Alexander nauttia matkanteosta.
Hän oli jo palannut Sille Tasolle. Grosvenorilla olivat korkeimman tason luokat olleet hänelle avoimina, ja tulosta oli jo alkanut tipahdella tilille. Oltuaan pitkään poissa Oikeista Kilpailuista Alexander oli osannut arvostaa saamaansa mahdollisuutta.
Ja sitten hänen ykkösratsunsa oli nyppäisty häneltä pois ja lykätty toiselle ratsastajalle, ja se tuntui poikkeuksellisen raivostuttavalta takapakilta siksi, ettei Alexander ollut tällä kertaa tehnyt mitään virheitä. Hän ei ollut sotkenut ihmissuhteitaan tällä työpaikalla. Hän oli elänyt (melko) kurinalaista urheilijan elämää kilpailuissa ollessaan ja jättänyt ylilyönnit vapaa-ajalleen. Hän ei ollut huutanut pomolleen edes silloin kun oli tehnyt mieli.
Markus Asplund, 38, vain oli palannut pappaledighetiltä ja ottanut tilanteen Stall Falkencreutzilla haltuun niin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Alexanderin ohimoita kiristi. Siinä vasta saapastelija. Se oli niin mukavaa ollakseen, ja sitten se veteli Karlaa kuin pässiä narussa ja valikoi itselleen ratsuista kermat päältä. Niin Alexanderkin olisi tietysti tehnyt, mutta kärsijän osassa sai kiukutella sellaisista asioista jotka eivät muuten sotineet omaa moraalia vastaan.
Niin että oli alkamassa ulkokausi ja oli tulossa lisää ja lisää suuria kilpailuita, ja Alexander oli odottanut suurimpien luokkien tahkoamista Grosvenorilla kuin kuuta nousevaa.
Sen sijaan Alexander Rosengård kilpailisi omalla keskeneräisellä orillaan hyvässä lykyssä 140:n senttimetrin luokkia tällä kaudella, ja ykkösratsuksi jäävä Quentin Quire saattaisi nousta metriviiteenkymppiin. Siinä oli hänen toivonsa: että ykkösnyrkki pysyisi terveenä ja hyvässä vireessä, ja ettei Markus saisi keploteltua sitäkin itselleen. Sitten Alexanderille jäisi vain aimo nivaska vielä Peksiäkin nuorempia tai, mikä vielä pahempaa, armotta keskinkertaisempia hevosia. Se jos mikä söisi Alexanderin motivaatiota. Hän ei ollut pullan perään muutenkaan, ja pakkopulla oli pahinta kaikista.
Kuin pahojen ajatusten paikalle vetämänä ilmestyi Markus Asplund Grosvenorin kanssa kentälle juuri kun Alexander oli lopettelemassa treeniä Peksin kanssa.
"Tjena!" se huikkasi.
Kehtasi vielä tervehtiä. Ihan muina miehinä, niin kuin ei olisi pidellyt Alexanderin ratsua käsipuolessaan, ja sitten se vielä kohteliaasti kysyi oliko ollut hyvät hypyt. Helvetin hyvät, sanoi Alexander, eikä sitten pikkumaisuuksissaan muuta puhunut.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!